Lofootit ovat upeita

Heinäkuun ensimmäinen - toinen viikko 2018

Aamulla ajamme Bodöhön lautalle. Nooa ei ole aiemmin ollut laivalla, ja jo ennalta tiedossa oleva neljän tunnin autolauttayhteys tulee olemaan jännä kokemus. Katselemme omaa lähtöä odotellessa muita laivoja, mm. kuuluisaa Hurtigrutenin alusta. Ehkä mennään joku päivä osa tuotakin reittiä. Nyt kuitenkin ajamme auton Moskenesin lautan alakannelle ja kapuamme ylös katsomaan satamaa. Siellä on paljon kalastusaluksia, jonkin verran rahtialuksia ja yksi laivaston aluskin. Sotalaiva, kuten Nooa sanoo =)

Lautta on täynnä ja onneksemme saamme paikat pöydästä, jossa vietämme seuraavat neljä tuntia.
Repusta löytyy piirustusvälineitä ja tehtäväkortteja, joita voi tehdä yhä uudelleen ja uudelleen, ja lapsihan tykkää toistosta. Välillä ostetaan purtavaa. Kanttiinin myyntiä ei hidasta edes laivan voimistuva keinunta Atlantin mainingeissa. Tavaroita lentelee ja lasit kilisee. Lapsia alkaa huojuen ja nauraen kävellä käytävillä ja isi houkuttelee Nooankin kokeilemaan sitä. Poikahan innostuu ottamaan vauhtia ja liukumaan. Isi ei ole yhtään yllättynyt – samasta hänkin piti lapsena. : )

Moskenes. Satama Lofoottien saarijonon päässä. Siitä voi ajaa vain mantereelle päin. Pääsemme heti ihailemaan upeaa Å i Lofoten kylää. Kyllä, se on juurikin se upea pikkuluodoille rakennettu kylä, joka on jokaisessa postikortissa. Pari taloa per luoto, isoja ja pieniä yksikaistaisia siltoja luotojen välillä ja ympärillä uskomattoman sinistä vettä ja jylhiä vuoria. Valokuvien ja vau-voihkaisujen  jälkeen jatkamme matkaa seuraavalle saarelle aina Balstadiin saakka. Lofootit-esite ehdottaa siellä olevan huokean leirintäalueen. Tämä leirintäalue paljastuu kalastuskylän rannalla olevaksi punaisten kalastajamajojen rykelmäksi, jonka vieressä on kenties neljää telttaa vetävä ruohopläntti. Se riittää meille, varsinkin kun olemme paikan ainoat telttailevat asiakkaat :)

Seuraava päivä on sateinen ja luonnon nähtävyyksien ihailemisen sijaan suuntaamme kohti Lofotr-viikinkimuseota. Se on meille etukäteen vinkattu lapsiystävälliseksi ja Nooa ihastuukin kaikkeen viikinkiaiheiseen vaatteineen ja käärmeineen. Kun isi vielä ostaa itselleen matkamuistoksi riimukirjoitetun t-paidan, saadaan osa tarinoista mukaan matkaan. Tulevina viikkoina kuulemmekin monta kertaa tarinan, miten aikojen alussa kuu vapautti suden kahleista ja siksi sudet ulvovat aina kuuta.

Museo on laajahkolle alueelle levittyvä, mutta käveltävissä. Ihan info/ravintolarakennuksen vieressä on entisöity päällikön talo, jonka sisältä löytyy paljon upeita todentuntuisia viikinkikokemuksia. Nooalle täällä haasteellisemmaksi osuudeksi tulee kilometrin tylsä kävely sateessa rantaan. Runsaan maanittelun jälkeen pääsemme kuitenkin sinne. Rannassa saadaan ihailla kirveenheittoa, jousiammuntaa ja oikeaa viikinkilaivaa. Paluukävely on yhtä hankala kuin menomatkakin, eikä kaikenkasteleva tihkusade suinkaan auta asiaa. Linjaamme Nooan kanssa kävelylle merkittävän asian. Vaikka poika vinkuisi syliin kannettavaksi, niin häntä ei kanneta. Pidetään tauko, tai käännytään takaisin. Jos lapselle antaa tässä tilanteessa pikkusormen eli kantaa ihan vain vähän, niin sitten on kantamassa koko ajan. Tuon ikäinen poika jaksaa kyllä kävellä!

Nukumme Balstadissa vielä toisen yön ja jatkamme sitten eteenpäin. Sään kirkastuessa päätämme heti alkuun kiivetä läheiselle vuorelle ja syödä lounasta siellä. Pääsemme upeisiin korkeuksiin, joskin ei huipulle asti, kun toteamme olevan sopiva aika lounastauolle. Huikeita kuvia tulee kaikkiin kameroihin ja Nooa ihastelee aavaa merta, alhaalla pienenä näkyvää kylää ja pilvien seilausta taivaalla. Nooa on ketterä kiipeilijä ja ylöspäin mennään huimaa vauhtia, paljon parempaa vauhtia kuin eilen viikinkimuseon tasaisella tiellä. Alastulo kapealla jyrkällä polulla tehdään vieläkin vauhdikkaammin, toki vähän aikuisen tukemana.

Ajamme yhdelle Lofoottien kuuluisista hiekkarannoista, Hauklandiin. Vaikka sää on aika lailla pilvinen ja kolea, on hiekkaranta upea. Vielä tärkeämpää on kuitenkin saada kaivaa esiin Nooan hiekkalelut ja mennä tekemään hiekkalinnoja. Hiekkaleluja on raahattu kotoa asti ja nyt tämä pitkä laskuveden kastelema ranta on rakenteluun ihanteellinen. Äiti kuvaa ja keräilee meren tuomia simpukoita sydämensä kyllyydestä ja Nooaa ei meinaa saada pois hiekkaleikkien parista. Ollapa nyt helteinen päivä, niin tänne jäätäisiin yöksi! 

On kuitenkin aika jatkaa matkaa Hoveniin. Siellä meitä odottaa toinen hiekkaranta, jonne Nooa pääsee jatkamaan keskeytyneitä hiekkaleikkejään samalla, kun me vanhemmat pystytytämme teltan leirintäalueelle. Mikä upea paikka! Otamme heti myös kanootin alas katolta ja lähdemme pienelle iltamelonnalle. Rantaudumme läheiseen niemeen keräämään toistaiseksi upeimpia simpukoita ja kiviä. Niistä tulee Nooan kestoaarteita loppureissulle. Puolilta öin heräämme ihmisten ääniin ja teltasta kurkistaessa näemme kymmeniä ihmisiä seisomassa rannassa ihastelemassa keskiyön aurinkoa. Myöhemmin kuulemme Hovenin olevan tuohon puuhaan erityisen suosittu. Itse olemme kuitenkin tottuneet keskiyön aurinkoon ja jatkamme vain unia. Kaikkea sitä turistit tekevätkin keskellä yötä!

Seuraava päivä valkenee kirkkaana vieressä olevan Hovenin vuoren huiputtamiseen. Pyrimme toistamaan eilen opittuja pojan houkuttelukikkoja. Lounastauolla ja maisemilla hehkuttamalla pääsemme hienoihin korkeuksiin vähän yli puolen välin. Kun olo on kaikille riittävän energinen evästelyn jälkeen, ehdotamme Nooalle vielä, että jos päästään huipulle asti, niin sitten saadaan kaikki vohveleita. Polku näyttää jo helpommalta, joten sinne vaan. Pääsemme kuin pääsemmekin 368m korkeuteen huipulle. Ensimmäinen yhdessä huiputettu nyppylä! Nousuun kyllä meni kaikkinensa muutama tunti, mutta kivaa oli. Takaisin hiekkarannalla ihailemme islanninhevosia, joilla läheinen maatila tekee säännöllisiä ratsastuksia. Tuohon rantaan kuuluukin erottamattomasti hevoset kävelemässä ihan vedenrajassa. Ihan kuin elokuvissa!

Nautimme Hovenin maisemista vielä toisenkin yön, mutta sitten päätämme lähteä mantereen suuntaan. Upeisiin vuoriin ja turkooseihin laguuneihinkin tottuu, kun niitä näkee riittävästi. Ehkä neljän Lofoottien yön riittävyyteen vaikuttaa myös sään viileys. Kylmä tuuli on jatkuvaa, ja pipo, fleece ja tuulenpitävät päällysvaatteet ovat ainoa oikea vaatetus. Kotimaassa aletaan tähän aikaan valittaa hellettä. Sitä mekin täällä odotellaan..

Ajamme lukemattomien upeiden saarien ja tunnelien läpi, siltojen yli, ja vuorien ja laguunien välistä. Kamerataukoja täytyy pitää edelleen koko ajan. Eihän tällä ihanuudella tunnu olevan loppua! Pitäisikö sittenkin jäädä jonnekin vielä pariksi yöksi? Jatkamme kuitenkin eteenpäin ja lopulta vuoret kasvavat ja metsää alkaa näkyä enemmän kuin merta. Lofooteille palataan kyllä joskus, se on selvä!