Pohjoisimpaan kolkkaan - Nordkappiin!

Heinäkuun toinen viikko 2018

Meillä on ollut kaksi juttua mielessä Norjasta. Lofootit ja Nordkapp. Nyt olisi aika lähteä kohti Nordkappia. Mitään kiirettä ei ole, joten mietimme mitä haluamme nähdä matkalla. Ensin pitää kuitenkin löytää leirintäalue. Matkalle sinne meille valkenee, että Nooalle voi tulla matkapahoinvointia. Hän on valitellut muutaman kerran parin tunnin sisään huonoa oloa ja nyt bensaa tankatessa hän käy oksentamassa parkkipaikan viereen. Mikä onni, ettei oltu autossa! Jäätelö bensa-asemalta korjaa olon kuitenkin välittömästi. Miten ihmeellistä =) Tämä täytyykin muistaa jatkossa. Pojalle jäätelö toiseen käteen ja muovipussi toiseen, jos pahoinvointi toistuisikin. Täytyy kyllä vähentää mutkaisilla teillä videoiden katselua ja kirjojen lukemista.

Leirintäalue löytyy pian noustuamme tunturilaaksoon pohjoisen valtatietä pitkin. Solbakken on juuri
sitä, mitä ymmärrämme nimen tarkoittavan – aurinkoinen mäki. Lofoottien viileän ilman jälkeen on vastassamme äkkiä hellelukemat ja kirkas auringonpaiste. Eikä leirintäalueella ole ketään muuta. Vain me kolme, telttamme, hieno trampoliini ja erityisen iso ja hyvin varusteltu huoltotila. Nooaa ei meinaa saada pois trampalta, mutta mikä siellä aikaa viettäessä. Nooa haluaa myös leikkiä supersankaria. Vielä kun äiti keksii virittää harsoliinan viitaksi, niin asu on täydellinen!

Aamulla muistamme, että joku vinkkasi meille idyllisen saaren nimeltä Sommaroy. Se näyttäisi
kartan mukaan olevan Tromssasta merelle päin. Luvassa siis lisää hienoja merinäköaloja. Ensin kuitenkin piipahdus Polar Parkissa, jonka kyltin näimme juuri ennen leirintäaluetta. Paikka paljastuu hienoksi eläinpuistoksi ja Nooahan tykkää bongata eläimiä. Karhut ja muut on silti nopeasti nähty. Paikan kivat kiipeilytelineet houkuttavat jaksamaan koko helteisen eläintarhakävelyn. Lopuksi sovitaan vielä kunnon hetki kiipeilyä. Sitten jaksaa taas istua autossa. 

Ajamme takaisin lähelle meren tasoa ja pian mutkittelemme vuorien ja vuonojen välissä, sekä pääsemme alittamaan yhden vuonon uutta tunnelia pitkin. Navigaattorin näyttämä reitti Sommaroyhon on mutkainen, kuoppainen ja hidas. Nooasta tämä vuoristorata-ajelu on kivaa. Isin poika! Sommaroy ei ole kuitenkaan ihan sitä, mitä kuvittelimme. Sää on muuttunut tihkusateiseksi ja kylmäksi. Meidän kun piti löytää vähän Lofootteja lämpimämpi alue ja kävi ihan toisin. Käymme silti poimimassa (lue: hytisten kylmästä) mukavan kasan sinisiä simpukoita rannalta tuliaisiksi itselle. Paikka on epäilemättä kaunis saaristotyylinen paikka kauniilla säällä. Ehkä palaamme tänne vielä sitä katsomaan.

Palaamme Tromssaan, jonka tuntumassa oli vielä aurinkoista. Kaupungin läheltä löytyykin mukava leirintäalue Skittenelv. Leiriydyttyämme Nooa haluaa luonnollisesti jälleen tutkimaan vieressä olevaa rantaa. Kuinka ollaakaan Taikaviitan aarrevarasto karttuu jälleen kivillä ja simpukoilla! Muitakin rantaan ajautuneita mereneläviä on hauskaa tutkia, meduusasta meritähteen. Lämpimämpänä päivänä paikan vesiliukumäki olisi varmasti oikein mukava. Tai no, Nooan pitäisi myös ensin oppia uimaan…

Poistumme Tromssasta Revontulien tietä, joka jatkuisi Kilpisjärven ohi aina Tornioon asti. Käännymme päätiellä kuitenkin taas Nordkappia kohti. Pääsisiköhän tänään Altaan asti? Pian pääsemme todistamaan Norjan upeaa urakkaa nopeuttaa kulkua rannikon kaupunkien välillä. Näemme niemenkärkeä lähestyttäessä tunnelityömaan ja niemen kierrettyämme tunnelin toisen pään. Tie menee jatkossa siis tuosta tunnelin läpi ja varmasti nopeuttaa Tromssa-Alta-välimatkaa ehkä sen puolen tuntia. Huomaamme monia vastaavia tunneleita jatkossa, kun nyt tiedämme kiinnittää tähän huomiota. ”Ahaa, tuolta tie varmaan ennen meni…”

Näemme jänniä kylttejä ”Riddu Riddu” ja jotain tekstiä saamelaisfestivaalista. Paikka näyttäisi olevan vähän laaksoa ylöspäin ja vielä saamelaismuseon mailla. Päätämme tehdä välipysähdyksen. Ystävälliset pysäköinninohjaajat antavat meidän jättää auton puoleksi tunniksi väärälle paikalle. Sen ajan käytämme ihmetellen ympärillä parveilevia toinen toistaan hienompia saamelaispukuja. Nooakin ihmettelee väriloistoa. Taisi olla hyvä pysähdys. Äiti olisi halunut jäädä tänne pidemmäksikin aikaa fiilistelemään, mutta auto väärällä paikalla ei anna odottaa.

Äkkiä huomaamme katselevamme edessäpäin vuonon takana vuoria, jotka näyttävät kovasti valkoisilta. Jäätikköjä? Karttaa katsottuamme huomaamme, että siellä on vapaalaskijoiden tarunhohtoinen Lyngen. Lumihanget alkavat himottaa vanhempia välittömästi, mutta tuonne voimme palata kenties keväämmällä. Nooaa kaikki kamerapysähdykset eivät juuri hetkauta. Hän ihastelee maisemia hetken auton ikkunasta ja jatkaa kirjansa selailua.

Tässä kohtaa on selvää, ettemme pääse Altaan asti ennen leiriytymisaikaa, joten olemme tyytyväisiä nähdessämme tien varressa kyltin Navitfoss. Leirintäalue on kymmenisen kilometriä hiekkatietä rinteellä mutkitellen, mutta löytyy helposti. Paikka on lähes tyhjä ihmisistä, mutta norjalaisten suosimia asuntoauto-mökki-yhdistelmiä alueella on runsaasti. Isäntä pitää soittaa paikalle, ja yösija järjestyy ja vielä edullisesti. Saamme myös vinkit käydä katsomassa vieressä pauhaavan kosken kahta putousta. Ensimmäinen aivan vieressä ehditään katsastaa jo iltakävelyllä. Nooaa ei meinaa saada pois kapeilta kiipeilypoluilta, vaan täytyy mennä aivan putouksen viereen kiville ihailemaan. Kyllähän siinä aikuinenkin viihtyy. Aamulla käymme ihailemassa kilometrin päässä toista putousta. Kunnon viidakkoseikkailu, sanoo Nooa!

Ohitamme Altan kaupungin aamulla vauhdikkaasti vain Revontulikappelilla lyhyesti pysähtyen. Maisema alkaa muuttua pyöreämmiksi tuntureiksi ja pian ylitämme hyvin Suomen Lapin oloisen tunturiylängön. Onpa hienoa! Matka jatkuu alas vuonon rantaan ja mutkittelee rantatietä ja sen huonosti valaistuja tunneleita pitkin kohti Nordkappia. Jotkut hurjat ajavat niitä pitkin polkupyörälläkin! Nooan mielestä tunnelit muistuttavat lähinnä Lasten Areenan Dinojuna-sarjasta. Aikatunneliin! Viimeisen pitkän tunnelin jälkeen olemme viimein Nordkappin saarella ja asetumme Nordkapp Campingiin. Poika alkaa jälleen kukkulan kuninkaaksi teltan vierustan nyppylälle. Johan tuota istumista olikin takana. Kun on noin paljon kiipeilyintoa, käymme huiputtamassa läheisen niemen hieman korkeammat huiput. Isi ja poika huiputtavat pikkunyppylöitä vuoron perään ja välillä yhdessä. Välillä huolettaa pitää pojasta kiinni, mutta varsin varmat ovat jalat.

Aamulla on Nordkappin vuoro. Pohjoisin kohta Euroopassa. Kyllähän se pitää nähdä, kun tänne asti päästiin. Sää on käyntiin suosiollinen ja ympärille näkee hyvin. Silti paikka on hieman antikliimaksi. Tässäkö se nyt oli? Näin pieni? Merta näkee paljon korkean kallion päältä. Museon kertomukset paikan löytämisestä ja vieraista vuosisatojen saatossa tuovat paikan enemmän eloon. Selvästi paikka miellyttää turisteja joita onkin ihan ryysikseksi asti. Norjalaisten autojen lisäksi nyt näkee autoja vaikka mistä: Saksasta, Ruotsista, Venäjältä, Suomesta. Bussilastit tuovat läheisestä risteilijäsatamasta sadoittain amerikkalaisia turisteja. Erityisen hauskaa Nooasta ja äidistä on bongata hassuja asuntoautovirityksiä: traktorin vetämä asuntovaunu terassilla, maastokuorma-auto asuntoautona, erilaiset telttaviritelmät autojen lavoilla ja katoilla…

Nooaa ihastuttaa Nordkappin vuodenaikoihin liittyvä videoesitys sekä pohjoisen värien ja äänien multimediakokemus. Kierrellessä aluetta niemen pintaa kansoittavat irtokivet ovat ehkä se paras juttu. Niitä pitää kerätä mukaan, kasata kasoihin ja jopa yrittää heitellä kielloista huolimatta alas jyrkänteeltä. Isi ja Nooa kirjoittavat kivistä salaviestin äidille. Arvaa mitä siinä luki =) Kivillä rakentelu on niin mukavaa, että kierroksella mukana ollut leikkidinosaurus jää jonnekin kivien sekaan, kuten autolle palatessa selviää. Isi kiertää urheana reitin takaperin etsien sopivasti maaston väristä dinoa, mutta eihän sitä löydy. Nooan suru on suuri ja niin on isinkin turhan etsinnän jälkeen. Yhdessä sovitaan, että lelut jätetään jatkossa autoon, etteivät ne huku. Sopimus pitääkin jatkossa useimmiten – toki poikkeus vahvistaa säännön.