Paartoselän laavu ja alamäki

Talven kuluessa olimme yrittäneet saada Nooan hiihtämään, ilolla, kannustaen ja tietysti lahjoen :). Kotipihan 50 metrin hiihtokilpailut saivat pojan innostumaan hetkeksi. Se oli meille aikuisillekin kivaa. Samalla lapsi sai harjoittella häviämistä ja voittamista ja sitä, ettei voitto ole aina pääasia. Välillä se on vaan niiiiin vaiheaa! Lähiretki kaakaolle 500 metrin päähän pihatietä hiihtäen toimi myös useamman kerran. Nyt olimme päättäneet yrittää retkeä oikealle laavulle ihan kunnon hiihtämisen jälkeen, jossa paistaisimme makkarat.

Kittilän kirkonkylän latuja hiihdellessä löysimme Paartoselän Ylävitosen lenkiltä hienon laavun.
Siitä oli vain puolitoista kilometriä alamäkeä parkkipaikalle. Haaste tietysti olisi tuo sama puolitoista kilometriä ylämäkeen. Päätimme silti yrittää. Kauniina puolipilvisenä päivänä ajoimme Paartoselän parkkipaikalle, joka oli Rovaniemen tien varressa vähän Kittilän kirkonkylältä etelään. Meiltä tuolle lähtöpaikalle oli vain parinkymmenen minuutin ajo. Siis ihan vieressä! Kaikille pantiin sukset jalkaan ja sitten lähdettiin liikkeelle. Nooa lähti matkaan innokkaasti makkaran käristyslupauksen saattelemana. Olimme päättäneet nostaa panoksia ja luvata perillä laavulla myös kaakaot ja tikkarin. Nyt katsottaisiin riittääkö tuo. Herkut mielessä hän jaksoi sata metriä ensimmäiseen vähän jyrkempään mäkeen.

Nooa ei ollut harjoitellut ylämäkihiihtoa juurikaan ja nyt se kostautui. Jyrkkä kohta ei ollut pitkä, mutta haarakäynnin harjoittelu ei onnistunut ollenkaan. Sivuttain askeltaen pieni nousu sitten onnistui. Onneksi kyseinen latuosuus oli suunnilleen niin kaukana Kittilän keskustasta kuin olla voi, joten muita hiihtäjiä ei juurikaan näkynyt. Emme olleet häiriöksi.

Seuraava loiva osuus alkoi kyllästyttää melkein heti. Nyt käyttöön otettiin isin erikoisidea. Köysi kiinni paalusolmulla Nooan vyötärölle ja toinen pää isin vyötärölle. Eteenpäin lähdettiin taas! Nooa ei kuitenkaan löytänyt sopivan tukevaa asentoa, jossa olisi vain voinut seistä isin vetäessä eteenpäin. Päätettiin kokeilla sitä, että Nooa hiihtäisi hissukseen eteenpäin samalla, kun sai köydestä vetoapua. Hän kuitenkin halusi hiihtää kovaa vauhtia, kun nyt pääsi oma normaalia vauhtiaan nopeammin. Voimathan siinä loppuivat pieneltä hiihtäjältä muutaman sadan metrin päässä. Mikä nyt neuvoksi? Äidilläkin alkoi hermo jo kiristyä.

Todettiin, että nyt laitetaan Nooa kävelemään ladun reunaa pitkin. Äiti lähtisi edeltä sytyttämään laavulle tulia. Isi tulisi Nooan kanssa hissukseen lopun matkaa, kenties noin kilometrin. Kävely sujuikin mukavasti lumisista puista lumia ravistellen. Sauvan napautus ja pum! Lumet lensivät. Kun tuli pieni alamäki, Nooa pääsi aina isin syliin ja nyt liu’uttiin sujuvasti. Tätä jatkui kunnes oltiin muutaman sadan metrin päässä laavusta. Nyt isi luovutti: ”Saat tulla syliin loppumatkaksi, vaikka ei olekaan alamäki.” Näin päästiin poikkeuskeinoilla perille asti laavulle. Taisi isi haluta vaan päästä nopeasti perille :).

Laavun varustelu oli hyvä. Pieniä puita oli riittämiin nuotiotulta varten. Kirvestä ei tarvittu (ei sitä edes ollut puuvarastossa), vaan puukko riitti kiehisten tekemiseen. Äiti oli saanut jo tulet loimuamaan ja nyt ryhdyttiin kaikki grillaamaan. Makkarat ja kaakaot maistuvat sitten tulilla erinomaisilta! Oli mukava fiilistellä kunnon nuotiotulen ääressä. Oli kuitenkin pakkasta ja kaikkien hiki kuivui, joten tulen ääressä oli mukavaa istua.

Retken paras osuus oli kuitenkin vasta alkamassa. Olimme koko ajan sanoneet Nooalle, että paluumatka on sitten helppoa. Ei tarvitse kuin laskea alaspäin. Isi tarjosi taas köysivetoa Nooalle, mutta hän ei halunnutkaan. Hetken näytti jo siltä, että voi ei, meneekö paluumatkakin kävelyreissuksi. Sitten Nooa kuitenkin kysyi: ”Voinko mennä suksilla ihan itse?” Tämähän sopi!

Alun sileä pari sataa metriä meni sujuvasti, vaikka olikin normaalia murtsikointia. Sitten alkoi pitkä loiva alamäki. Nooalle näytettiin miten tehdään tasatyöntö ja pidetään sillä vauhtia yllä. Nooa oppi sen heti ja huudahti: ”En tiennyt, että tämä voi olla näin hauskaa!”.

Maltillisen vauhdin hurmasta nautittiin lopussa oleviin kahteen hieman jyrkempään alamäkeen saakka. Niissä vauhti voisi nousta pojalle liian suureksi, joten isi kertoi, että Nooan tarvitsee vain pyytää apua. Sitten isi laittaisi sauvansa Nooan eteen poikittain ja jarruttaisi vauhtia auraten itse keskellä luisteluhiihtouralla. Molemmissa mäissä jyrkimmässä kohdassa Nooa huudahtikin: ”Nyt menee liian kovaa” ja sitten hetken kuluttua: ”Saa irrottaa”. Tämähän toimi kuin tanssi!

Ja sitten oltiinkin jo autolla. Matka alas oli mennyt yhdessä hujauksessa. Ja Nooa halusi uudestaan laskemaan mäkeä! Ei kuitenkaan heti huomenna : ). Ihan mieletön fiilis meillä aikuisilla. Vastahankainen lapsi saatiin innostumaan asiasta, josta tiesimme hänen tykkäävän. Vauhdikas meno on pojan mieleen, se on aiemminkin nähty. Nyt vaan uutta alamäkiharjoittelua pertsoilla, tosin ensin pitäisi oppia menemään ne mäet ylös.