Heinäkuussa Lapissa

Heinäkuun viimeinen viikko

Saavuttuamme Suomen puolelle Norjasta alkoi ukkosten ja sateen välttely. Minne menimme, ratkaisi pitkälle se, missä ei sataisi tai ukkostaisi. Kumpikaan ei kuulostanut oikein kiehtovalta. Niinpä päädyimme ajamaan luultavasti kaksinkertaisen määrän kilometrejä, mutta saatiinpa hienoja kokemuksia. Ja sadetta ja ukkosta koettiin silti myös. Nooa ei ukkosta pelännytkään niin paljon kuin ennakoimme. Pahimpina ukkospäivinä olimme sisämajoituksessa kavereilla tai leirintäalueella.

Sevettijärvellä vietimme upean iltapäivän Sevettijärven baarin rannalla. Baarista sai ostaa burgereita ja vuokrata SUP-lautoja.
Hyödynsimme molemmat. Burgerit naamaan ja SUPpailemaan. Kävimme vuoron perään melomassa, välillä Nooa kyydissä keulassa. Nooasta oli myös kivaa, kun lautaa keikutti, jouduttiin myrskyyn! Hiekkaranta ja lämmin vesi olivat tietysti mieleen, meille kaikille. Hiekkalelut olivat kovassa käytössä. Oli myös kiva ihan vaan pulahtaa veteen. Vietimme vielä yön Sevettijärven leirintäalueella, niin pääsimme aamulla tekemään hyvän inkkarimelontalenkin vakiomausteilla: eväät, Nooan keppi-apumoottori, lauluja!

Pyhällä vietimme pari päivää ukkoskuuroja paossa kaverimme Akin luona. Kävimme poutaisempana hetkenä tutkimassa Pyhäkurun ja Pyhänkasteenputouksen. Reissu oli aikalailla Nooalle sopivan mittainen, noin 6km. Mietittiin Nooan jaksamista kävellessä: nousisimmeko vielä Uhriharjulle? Entä kiertäisimmekö koko Pyhän? Kilometrejä tulisi silloin arviolta 10. Päädyimme lopulta kääntymään Pyhänkasteenlammella pidetyn evästauon jälkeen takaisin. Siinä oltiin kuitenkin jo nähty upeaa kurua, kullankaivuuluolaa ja tuo lampi ja putous tietysti. Oli laskeuduttu ja kiivetty pitkät portaat kurun pohjalle. Mutkitteleva puinen polku ja huterat kaiteet olivat Nooalle loputonta huvia. Samoin säännöllinen kivien tutkiminen. Osassa kiviä oli upeita järvenpohjan fossiileita ja muita hienoja muotoja. Matkan varrelta löytyneet voimamarjat eli mustikat auttoivat jaksamaan viimeiset pari kilometriä. Ihan loppumetreillä Nooa pääsi isin hartioille. Hienosti jaksettu pikkumieheltä!

Kilpisjärvellä pääsimme melomaan kanootillamme tyynessä vedessä ja napsimaan upeita iltakuvia Saanasta. Nooaa kiinnosti enemmän uskomattoman kirkkaassa vedessä syvällä näkyvät kivet ja oksat. Täällä majoituimme saunamökissä ja havaitsimme konkreettisesti asian, jota aloimme epäillä jo parina edeltävänä yönä. Nyt kun olimme ukkosia paossa sisätiloissa ja sängyissä, niin Nooa tottuneena nukkumaan isin ja äidin välissä teltassa halusi tulla yöllä lähemmäs meitä aikuisia. Saunamökin kivilattian kovuus ei haitannut, kun pääsi likelle isiä ja äitiä. Siitä lattialta hän aamulla heräsi, vaikka omakin sänky oli vieressä. Voi pientä!

Pääsimme kiipeämään Saanaa aamupalan jälkeen. Olimme katsoneet sääennusteesta, että sade jatkuisi vasta iltapäivällä ja ehtisimme tehdä täysin kuivan reissun. Evästauolla houkuttelu polulla ylöspäin toimi Nooan kohdalla taas kiitettävästi, mutta yllättäen avuksi tarjoutui jotain ihan muuta. Joku hyppeli ylösalas korkealle ylempänä rinteellä. Olipa siinä lihasvoimaa… vai olisiko ollut alla trampoliini. Miten ihmeessä täällä rinteessä? Tämä mahdollisuus sai Nooan juoksemaan loput sadat metrit trampalle, joka se tosiaan oli. Siinä mekin sitten hyppelimme ja otimme valokuvia hyvän tovin. Se oli hauskaa! Päätimme pitää evästauon tässä ja jättää huiputuksen toiseen kertaan. Sen sijaan lentokoneen hylky kiinnosti Nooaa enemmän. Se löytyi hieman alempaa rinteestä luontopolun varrelta. Yksi vanhoista Junkerseista, joita siellä täällä Lapin tuntureille on tippunut. Vaikka jäljellä oli vain muutama metalliosa, jaksoi pieni etsivämme tutkia koneen osia pitkän aikaa.

Lemmenjoella pääsimme lopulta yöpymään useamman yön luonnossa. Tähän sopivaa säätä oltiin etsitty ja nyt oli se hetki! Kaikki olivat into piukassa. Kanoottiin pakattiin varuiksi kolmen päivän muonat, teltat ja muu leiriytymiskalusto ja suunnattiin ylös jokea Lemmenjoen Lumosta. Nooa oli jo kokenut kanoottimatkaaja, mutta nyt oli erityisen mukava nojatuoli istuttavana, kun kuivasäkkejä oli joka puolella käytössä. Siinä pieni kalastajamme löhöili säkkien keskellä ja uitti keppionkeaan. Pääsimme vetämään kanootin ylös jokea Searitknivan vierestä vedessä kahlaten. Iloksemme Nooa uskalsi olla kanootissa, vaikka ensin äiti meni vetämään kanoottia köydestä ja sitten vielä isikin veden madaltuessa. Venelossiakin päästiin ihmettelemään samoilla tienoilla.

Löysimme Härkäjärven laavupaikan vierestä täydellisen pienen hiekkarannan, jossa telttailimme lopulta kaksi yötä. Välissä meloimme ylös jokea katsomaan Härkäkoskea ja patikoimme sen ohi Härkäkosken tuvalle. Kaunista metsää ja hienoja polkuja! Suurimman osan aikaa melontaretkestämme vietimme kuitenkin tuolla upealla pienellä hiekkarannallamme. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja lämpöä oli yli 30 astetta, hiekka taipui erinomaisesti uskomattomiksi hiekkalinnoiksi ja riippumatossa oli mukava pakoilla hellettä aina välillä. Ihanaa! Paluumatkalla saimme vauhdin hurmaa pienestä Searitknivasta ja totesimme Nooasta vielä tulevan koskimelojan. Kunhan tuosta kasvaa. Pääsimme myös laulamaan kaikki laulumme pariinkin kertaan. Tosin kun muisteli kovasti, niin löytyi aina uusia laulun pätkiä. Silti se paras oli Nooan mielestä Kanootin Kapean -laulu. Se tietysti kuvasti upeasti koko melontareissuamme, tai oikeastaan koko heinäkuuta. Olipa kivaa!