Laskettelun opettelua huhtikuussa

Pitkin talvea pyöriessämme eri laskettelukeskusten lähellä olimme yrittäneet innostaa Nooaa kokeilemaan laskettelua tai lumilautailua. Oli käyty Sallassa ja Rukalla, Ylläksellä ja Levillä. Nooa tykkäsi kuitenkin aina vain mennä pulkkamäkeen. Siellä hän tosin jonain kertana innostui laskemaan pulkalla seisaallaan poikittain kuten lumilautailija tekisi. Murtsikkaladulle olimme saaneet Nooan mukaan useita kertoja. Alamäessä Nooa hihkui innosta, kun vauhti oli niin kivaa. Olimme hyvin varmoja, että Nooa pitäisi laskettelusta kunhan vain koittaisi sitä.

Kun palasimme Helsingin käynniltä Lappiin maaliskuun lopulla, suuntasimme kohti Olosta ja

Pallasta, joiden läheltä olimme varanneet useaksi päiväksi mökin. Kevättalven aurinko lupasi mukavan näköisiä ulkoilusäitä. Nyt olisi helppo koettaa laskettelua, jos vain Nooa haluaisi. Otimme yhtenä aamulla aamiaisella puheeksi, että olisiko sellaista lelua, josta Nooa kovasti pitäisi. Sellaisen voisi saada, jos vain kokeilisi laskettelua. Otettiin nyt siis kunnon lahjukset kehiin! Nooa ajatteli heti Ninjago- tai Star Wars –legoa. Sovittiin, että kokeiltaisiin laskettelua Oloksella ja katsotaan, saako poika legoja.

Aurinko alkoi juuri mukavasti pilkistää pilvien raosta, kun saavuimme Olostunturin parkkipaikalle. Välinevuokraamossa Nooaa alkoi kuitenkin jännittää kaikista hienoista aikomuksista huolimatta, mutta onneksemme vuokraamon setä oli kokenut ja tiesi miten tälläisissa tilanteissa tulisi toimia - hän loihti esiin Dumle-patukan. Sen kannustamana Nooa laittoi laskettelumonot jalkaan ja hänelle valittiin 80cm lyhyet sukset. Kypärä ja laskettelulasitkin saatiin lainaan. 

Ensin ihmeteltiin, että nyt on sukset jalassa ja rinne edessä. Ensimmäistä laskua varten isi työnsi Nooaa ylöspäin parikymmentä metriä. Siitä oli mukava laskea ensimmäistä kertaa. Seuraavilla kierroksilla mentiin aina vähän korkeammalle. Nooa laski rohkeasti suoraan alas ja oppi myös vähän jo kääntymäänkin aurauskäännöksellä. Äiti kävi laskemassa samaan aikaan Oloksen rinteitä.

Kun äiti palasi, näytettiin ylpeänä ihan itse tehty lasku, jossa isi ei enää juossut vieressä. Tästä rohkaistuneena päätettiin kokeilla nousua sompahissillä vähän ylemmäksi. Äiti piti Nooaa jalkojen välissä sadan metrin verran ensimmäiseen poistumiskohtaan. Isi hölkkäsi rinteen ylös. Nyt Nooa pääsi laskemaan vähän jyrkempää rinnettä pitäen kiinni poikittaisesta sauvasta, jota aikuiset pitivät molemmista päistä. Samaan tyyliin Nooan vauhtia oli jarrutettu aikanaan murtsikkalatujen alamäissäkin. Pari tällaista laskua riitti tällä kertaa. Ensimmäinen Nooan laskupäivä oli valmiina ja palkinto on saavutettu :). Miten sattuikin, että läheisen K-kaupan leluosastolta löytyi juuri oikeanlainen legosarja! Kyllä oli meillä vanhemmilla ja lapsella huippufiilis kun saatiin poika kokeilemaan laskemista ja näytti tuo siitä ihan pitävänkin :).

Parin päivän päästä ajettiin Pallakselle ja viritettiin Nooalle auton hinausköydestä valjaat (Pallaksella ei ollut valjaita vuokrattavana) ja käytiin toistamassa laskettelukokemus Pallastunturilla. Köyden päässä roikkuen Nooa uskalsi laskea vähän kovempaa. Samoin vetäminen kävellen ylöspäin oli helpompaa. Seuraavaksi kokeiltiin ankkurihissiä. Taisi äitiä jännittää nousu enemmän kuin poikaa, mutta hyvin se sujui. Taas tuli vähän lisää kokemusta.

Sitten siirryttiin Leville, jossa oli lastenmaa Leevilandia.Tällä kertaa vuokrattiin myös oikeat lasketteluvaljaat. Niillä oli helppo laskea Nooan perässä loivassa lastenrinteessä. Mattohissillä ylös ja pujottelukeppejä kierrellen alas. Viimeisen kepin mörölle pystyi antamaan vielä ylävitosen. Hauskaa puuhaa!

Seuraavaa laskupäivää varten löytyi äidin vanhat laskettelulasit (sattuivatkin olemaan sopivat) sekä ostettiin Nooalle oma laskettelukypärä ja hienot kirkkaan keltaiset valjaat. Isin käydessä hiihtämässä äiti lasketteli Leevilandiassa Nooan kanssa. Sitten vuoronvaihto ja vuorossa poikien pulkkailua äidin lähtiessä ladulle. Laskukerrat pidettiin lyhyinä. Lopetettiin heti kun poika halusi. Ajateltiin, ettei liian pitkiä laskettelurupeamia kannattanut näin aluksi ottaa. Johan siinä intokin lopahtaa, jos liiaksi touhottaa. Ja omista muistoista muistuu, miten kipeältä jalat tuntuukaan laskujen jälkeen.

Vietimme muutaman välipäivän Kittilän kämpällä ja lähdimme sitten tapaamaan ystäväämme Akia Pyhätunturille. Tuolla reissulla käytiin neljän eri päivän aikana Luostolla, Pyhällä, Suomulla ja lopuksi paluumatkalla Ounasvaaralla. Nooan laskettelutaidot karttuivat kerta kerralta. Luostolla Nooa uskaltautui ensin isin kanssa sompahissiin lumilaudan vierelle. Päivän lopuksi noustiin perhehissi ylös asti ja laskettiin koko perhe yhdessä tuo rinne pariin kertaan. Nyt Nooakin pääsi vauhdin hurmaan valjaiden varassa. Tuntuu kivalta olla koko perheenä yhdessä rinteessä ;).

Pyhällä isi ja Nooa tekivät ensimmäisiä yhteisiä ankkurihissinousuja. Mentiin hotellitasanteelle asti, jota ennen oleva jyrkkä nousu tuntui molemmille vähän raskaalta. Laudalla hississä oleminen lapsen kanssa on rankkaa. Alamäen vauhti oli kuitenkin kivaa. 

Koska nousu tuossa hississä oli raskasta, isi ehdotti nousua tuolihissillä koko tunturin päälle. Sillä nousu olisi helppoa, kun sai vain istua. Nooa innostui kovasti sekä hissistä että maisemista. Ylhäällä kiinniteltiin juuri valjaita, kun äiti ilmestyi paikalle oltuaan laskettelemassa toisella puolella tunturia. Hän hämmästyi kovin nähdessään perheen miehet huipulla. Päästiin hienosti yhdessä laskemaan koko tunturi alas. Nooalle sovittiin käsimerkit vauhdin lisäämiseen, hidastamiseen ja pysäyttämiseen. Ääni kun ei kuulu oikein taaksepäin. Koko laskun vauhti olisi myös Nooan säädeltävissä. Aluksi Nooa pyysi muutaman kerran hidastamaan vauhtia, sekä kokeeksi yhden pysähtymisen. Sitten hän tottui vauhtiin ja pyysi lähinnä käsimerkeillä lisää vauhtia. Isin piti vain jarrutella Nooan takana. 

Viimeiselle laskulle Nooa halusi mustaan rinteeseen, joka käytiin sitten innolla laskemassa. Kyllä oli hyvä laskupäivä. Hurjan rohkea poika eikä kelissäkään ollut valittamista!

Seuraavana päivänä Suomun laskut olivat vähän erilaisia. Sankka lumisade tuntui oudolta, mutta silti Nooalle tuli lisää kääntelyvarmuutta aurauskäännöksillä kovassakin vauhdissa. Pitkiä ankkurihissinousuja huipulle saatiin tehtyä onnistuneesti, joskin Nooa selvästi pitää enemmän tuolihissistä kuin ankkurista. Ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Paikka toimi kahden ankkurihissin varassa. Suksien pituus nostettiin jo 90cm tuntumaan ja hyvin tuntui sujuvan. Näppäriä nämä välinevuokraamojen valikoimat. Nooa laski aikuisten vauhtia ja olisi varmasti laskenut nopeamminkin, mutta valjailla rajoitettiin vauhti sellaiseksi, että sen voi vielä helposti pysäyttää. Ei tuo pojan laskuvarmuus vielä ollut niin hyvää kuitenkaan, että hän saisi vauhdin itse pysähtymään.

Paluumatkalla Kittilään piipahdettiin Ounasvaaralla nauttimassa aurinkoisesta säästä. Äiti pääsi kokemaan nostalgiaa, sillä hän oli itse aikanaan oppinut laskettelemaan täällä. Vanha tuolihissikin oli päällä hetken aikaa. Siitä Nooa tykkäsi!

Kittilään päästyä hengähdettiin muutama päivä ja lähdettiin kokeilemaan Levin huiputusta koko perheen voimin.  Nousimme tuolihissillä ylös ja laskimme muutaman rinteen tunturia kiertäen. Pari ankkurihissiä oli otettava, että päästiin eteenpäin tällä kierroksella. Gondolihissin nousun jälkeen voitiin palata tuolihissille, missä Nooa sai nauttia lempihissityypistään. Nooan lasku oli kehittynyt nyt todella hyväksi. Vielä ei silti ole aika luopua valjaista! Vauhti, järki ja taidot eivät ole vielä löytäneet toisiansa :).

Muutaman päivän päästä lähdettiin kokeilemaan vastaavaa päivää Ylläksellä. Nooa sai nyt jo 97cm sukset, ja niilläkin meni sujuvasti. Nyt oli saavutettu ne optimimittaiset sukset. Ei enää aloittelijan suksia! Gondolihissillä ylös ja toiselle puolelle tunturia pitkä lasku alas lounaalle. Sitten muutaman ankkurihissinousun kautta takaisin Gondolihissin puolelle. Ei siinä enempää laskuja sitten tarvittukaan. Näin pitkissä rinteissä aika kuluu ja pikkupojan voimat ehtyvät. Lopuksi oli kuitenkin mahdollisuus kokeilla laskua ilman valjaita loivassa sompahissin rinteessä. Nooa intoutui jyrkkien rinteiden jälkeen laskun helppoudesta niin, että veti äitin kanssa tuon sompahissirinteen pujottelukepit kolmeen kertaan. Ja ihan itsekseen!

Harvinaisen lämmin kevätaurinko alkoi viedä Lapin lumia pois kovaa vauhtia. Viikko yli kymmenen asteen iltapäivälämpöjä ei tiennyt hyvää laduille eikä rinteille, vaikka niillä vielä pystyi menemäänkin. Päästiin kuitenkin vielä kerran kokeilemaan jo vähän sohjoontuneita Ylläksen rinteitä, kun Nooan kaveri tuli käymään Lapissa. Pojat väsyivät sohjoisessa lumessa kylläkin hyvin nopeasti, sillä epätasaisessa rinteessä joutuu jarruttamaan paljon isommalla voimalla eikä pienissä jaloissa ole vielä niin paljon voimaa. Lasku on raskaampaa, myös meille aikuisille. Muutamien kommellusten kautta päästiin kuitenkin tekemään useita mukavia laskuja. Väsy ankkurihississä johti molempien poikien putoamiseen, mutta näitähän sattuu. Tänä laskettelupäivänä käytimme jo vähän pois jäänyttä karkkipastilli per lasku –taktiikkaa. Nyt pientä karkkikannustinta todella tarvittiin, että jaksettiin ja saatiin pojat autolle asti. Kivaa oli kuitenkin ja kelit jälleen kohdillaan!

Kyllä laskettelemaan oppii, kun vain yrittää. Hyvät rinteet, aurinkoiset päivät ja kaiken tyyppinen kannustus auttavat selvästi. Aluksi ei tarvitse hissilippujakaan, kun aikuinenkin voi useassa paikassa (Levi, Ylläs) mennä ihan pienimmissä rinteissä ilmaiseksi lapsen kanssa. Ja lapsen lippu ei maksa mitään alle 6-vuotiaana noin muutenkaan. Valjaat olivat selvästi olennainen vauhdin mahdollistava ratkaisu, ainakin meillä. Hyvä, että hankimme omat. Sai niitä käytettyä myös pulkan vetämiseen, mikä tuli testattua metsäretkellä! Ensi talvena yritetään sitten päästä eroon valjaista ja parantaa laskutekniikkaa. Tai tiedä vaikka poika haluaisi vaihtaa silloin jo lumilautaan : )?