Kumputunturia huiputtamaan

Useampi tuttava oli kehunut Kumputunturia päiväreissuksi ja Kittilän paikallislehdessä ollut artikkeli hehkutti sen päällä olevaa palovartijan majaa jopa yön yli reissuun soveltuvaksi. Pitäähän sinne lähteä! Perille huipulle ohjattiin kahta eri reittiä ja valitsimme niistä läntisen reitin, joka lähtee Kumputunturin metsäautotien päästä. Se vaikutti olevan helpompi meille. Pikkuhiljaa nousua 4km ja vasta lopussa rakkaa. Olemme tosin alkaneet tulla siihen tulokseen, että lyhempi ja jyrkempi reitti voisi kuitenkin olla Nooalle parempi. Poika kun tykkää kiivetä ja matkanteko tasaisella maalla alkaa vähän tylsistyttää.

Parkkeeraamme auton kauniina syyskuisena päivänä metsäautotien päässä olevalla laajalle
parkkipaikalle. Päiväreppu selkään isille ja kameralaukku äidille ja menoksi vaan. On sopivasti lauantai ja Nooan karkkipäivä, joten poika saa tikkarin suuhun. Sitä imeskellessä päästään yli puolenvälin sen enempiä pohtimatta. Pitäisiköhän harkita tikkareita muillekin reissuille? Vaellustikkari! Olisikohan niitä meille aikuisillekin =) Vielä kun löytyy sopiva keppi pojalle käteen, niin koko varustus on siinä!

Ensimmäinen kilometri on lähes tasaista suoraa traktoritien pohjaa, joka vähitellen kapenee. Näkyy myös hassuja öljyläikkiä, jotka seilaavat uran laidasta laitaan. Tätä jännää arvoitusta pohdimme pitkään, kunnes polku erkanee omaan suuntaansa. Päättelemme jäljen olevan moottoripyörästä tai mönkijästä. Vastausta emme kuitenkaan saa. Harmi. Nyt siirrytään kulkemaan läpi kauniin harvan mäntymetsän, jonka puut kohoavat yhä korkeammiksi, mitä pidemmälle kävelemme. Taitavat olla aika vanhoja.

Yllättäen maasto madaltuu ja putkahdamme vanhan kodan eteen. Kotaan astuessame kohtaamme siellä muita kulkijoita ja valmiit nuotiotulet. Sattuipa mukavasti! Päätämme pitää retken ensimmäisen ruokatauon ja grillata muutaman nakin.  Ensimmäisen lämpimän nakin jälkeen Nooa kuitenkin ilmoittaa kylmien nakkien olevan parempia, joten jätämme pidemmät grillailut siihen.

Jatkamme matkaa käppyräisten mäntyjen ja koivujen keskellä. Nyt polku ei mene enää suoraan ylöspäin, vaan kiertää kivikkoa vasemman kautta. Nousu on helppoa, mutta pian poikaa alkaa kyllästyttää. Piilostakaan ei voi kunnolla leikkiä, kun puusto on niin harvaa. Pidämme useita maiseman katselu -taukoja, sillä nyt alkaa näkyä kauas. Kumputunturi on nimittäin reilusti muuta ympäristöä korkeammalla, kohoten peräti 581 metrin korkeuteen. Näemme Levin ja Kittilän helposti ja tunnistamme myös Ylläksen ja Pallaksen. Onpa näkymät! Pidämme myös muutaman virkistävän kiipeilytauon, sillä nyt käppyräiset männyt kutsuvat kiipeämään niin Nooaa kuin isiä.

Kun matkaa on vielä vajaa kilometri huipulle, alkaa Nooaa uuvuttaa toden teolla. Maisemat on jo nähty ja puita ei ole enää kiivettäväksi. Huippu kuitenkin näkyy jo, joten kannustamme häntä jatkamaan evästauon voimalla eteenpäin. Muistamme Nooan pitäneen kylmistä nakeista, joten alamme tarjota yhtä nakkia per pari sataa metriä. Tämä toimii erinomaisesti. Eikös joku ole sanonut, että lasten ja koirien kanssa toimii samat temput =). Kuin huomaamatta olemme viimeisen sadan metrin kivikossa ennen huippua ja sen mökkejä. Nyt innostutaan kiipeilemään eikä voimien puutteesta ole tietoakaan. Tuuli on kovaa ja kylmää, joten reippaampi nouseminen lämmittää meitä mukavasti.

Huipulla on vanha palovartijan maja tai oikeastaan kaksi majaa. On varsinainen yöpymistupa ja korkeimmalla paikalla olevan kokonaan lasiseinäinen tulistelupaikka, josta aikoinaan palovartija on tutkinut maisemaa metsäpalojen varalta. Sisällä katoksessa on taas yksi vaellusseurue tehnyt tulet valmiiksi ja on mukavasti lämpimämpää kuin ulkona tuulessa. Syömme grillausmahdollisuudesta huolimatta kuitenkin vain voileivät ja loput kylmistä nakeista. Niinhän ne olivat parempia!

Matka alas sujuu huomattavasti nopeammin kuin ylöspäin mentäessä. Nyt lähdemme etsimään piilopaikkoja, isi ja Nooa edellä. Kun äiti tulee kohdalle, säikäytetään hänet. Pöö! Koska varsinainen metsä ja ensimmäinen kunnon piilopaikka alkaa vasta parin kilometrin päässä, pääsemme sujuvasti pitkän matkan ennen kuin piiloleikki alkaa vähän hidastaa reissua. Ihan loppumatkaksi palaamme kävelemään yhdessä, sillä kyllä yhdessä kulkeminen on kuitenkin mukavampaa. Tämän Nooakin päätyy myöntämään, niin kivoja kuin piiloleikit ovatkin. Viimeisellä kilometrillä ohitamme taas traktorin jälkiin jäätyneet vesilammikot. Arveltiin ylös mennessä, josko lätäköiden jää sulaisi päivän aikana, mutta näin ei ole käynyt. Niinpä Nooa pääsee nyt kepillä rikkomaan jäitä. Ihania tälläiset luonnon luomat leikkimahdollisuudet!