Nooa, ja varmaan aika moni muukin lapsi, pitää juoksevasta vedestä ja koskista, joten hänet oli helppo houkutella mukaan katsomaan yhtä Suomen upeimmista
putouksista. Sitä mainostetaan Suomen komeimmaksi putoukseksi tai oikeastaan koskeksi, ja onhan tuo 14
metrin tiputus 325 metrin matkalla aikamoista menoa kapeassa kalliorännissä.
Kävelimme rantapolkua pitkin metsää ja jokea ihastellen
kilometrin päähän. Vähitellen kosken jymy
alkoi kuulua yhä voimakkaammin ja
pian koski myös näkyi. Aivan kosken yläpuolelle pääsi ihmettelemään veden ahtautumista yhä kapeampaan väylään. Veden kuohujen lisäksi
Nooa innostui tasapainoilemaan lähelle kaatuneen puunrungon päällä. Komeasti kelottunut
runko vielä.
Kun kallioilla kiipeilyä jatkettiin vähän pidemmälle,
päästiin laskeutumaan jo lähes kosken tasolle. Siinä tunsi vedessä lentävän
kylmän udun. Mahtava näky ja tunne. Veden voima se on upea. Nooa halusi mennä vielä katsomaan alemmas rantaan ja siellä alhaalla hän äidin kanssa sitten kiertelikin hetken. Varovaisia piti olla. Kosteat kivet ovat liukkaat.
Muutama kallionnyppylä lisää ja näkyvissä oli massiivinen punainen kallioseinämä kosken viimeisen etapin kohdalla. Tässä oli ehkä vaikuttavin kohta putouksilla. Myös kallioilla kiipeilyn kannalta nyt oli tarjolla kapeita polkuja ja nyppylöitä, joita olisi ollut kiva kiipeillä ilman koskeakin.
Koskielämyksen jälkeen siirryimme vähän ylemmäs joen varteen
tehdylle tulipaikalle, jossa söimme eväsleivät, joimme kaakaot ja söimme jälkiruokakeksit. Edelliset kävijät olivat jättäneet tulet, joten pääsimme pienellä puiden lisäyksellä nauttimaan myös nuotion loimusta. Grillipaikka oli lähellä saamelaisten muinaista kokoontumispaikkaa, jonne oli tultu varmaan kaukaakin köngästä ja seitahenkiä katsomaan. Vesi vetää aina ihmisiä puoleensa, kaikkina aikoina!
Paluu autolle oli suoraviivainen reitti omia jälkiämme
seuraten Oulankajoen rannalla. Ja kun ei ollut uutta nähtävää, niin otimme Nooan viihdyttämiseksi
taas käyttöön piilosleikin. Aina toimii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti